Tyttö vai poika? Aluksi emme halunneet tietää itsekään. Puhuimme pitkään, ettei sillä ole mitään väliä. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja siinä hoitajien yrittäessä kuumeisesti järjestää meitä ultraan unohdettuaan meidät ensin pariksi tunniksi, päädyimme kysymään maagisen kysymyksen.
En uskaltanut siltikään luottaa,
vaan viimeiseen asti jossittelin ja ostin varmuuden vuoksi
sukupuolineturaaleja vaatteita vauvakuumeessa. ;)
p.s. Voi kun asisin paremman valon kuvatessa. Kuvankäsittelykään ei pelasta epäskarpilta silloin kun ulkona on pilvisen pimeää ja keinovalo tekee sameaksi. En tiedä saako kukaan tästä nyt kyllä mitään selvää. Voi kun hyvän skannerin löytäisin, tai miten ikinä sarjakuvia siirretäänkään koneelle. :)
Teinistä asti olen keksinyt jotain korjattavaa itsessäni. Jopa silloin, kun olin melko timmissä kunnossa, olin mielestäni jossain kohden liikaa ja toisaalla liian vähän. Mutta raskaana kaikki oli juuri oikein. Katsoin itseäni peilistä ja näin mullan josta versoa, lämpöä hehkuvan aurinkovatsan. Näin maljat täyttymässä hunajaa, keinuvat lanteet kuin kehto.Syli pehmeä maa, vatsassa ääretön meri. Keinuva taivas ja lempeä tuli.
Näin kauneimman.
p.s. Korjattu lopulliseen versioon RV 19+6. Pahoittelut unohduksesta!
Samat tyypit olivat hetkeä aiemmin haastaneet riitaa kollegalleni. Halvatun häiriköt. Vieläkin suututtaa, vaikka tapahtuneesta on lähes vuosi.
En säikähtänyt tuolloin. Adrenaliini ja huoli pikkuruisesta puskivat ensimmäiseksi päälle. Oli täysi työ olla ripittämättä ukkoja, jotta he eivät oikeasti olisi pahoinpidelleet minua, kun en ollutkaan kovin yhteistyöhaluinen pikapanolle. Paasasin illalla vielä pitkään miehelle millaisia limanuljaskoita sitä on liikenteessä.
Alkoi pelottavin ja ikävin aika odotuksessa.
Verenvuotoja tuli aina silloin tällöin. Yleensä jos olin yhtään erehtynyt rehkimään tai nostelemaan jotain. Joka kerralla yritin ensimmäiset tunnit suhtautua järkevästi, mutta vuodon jatkuessa lopulta aina parahdin itkuun ja pelkäsin menettäväni pienokaiseni. "Energinen keskisraskaus" meni lopulta pelon ja toivon ristiaallokossa.
Hieman vajaa vuosi sitten koin kylmän ihan ennen kokemattomalla tavalla:
Onpa hyvä nähdä "välimatkan" päästä sivut ja huomata missä on korjattavaa. Takin taidan värittää kokonaan mustaksi. :) Nousee paremmin huivi esiin ja peittyy virheellisesti ajatellut väritys-/varjostusviivat, kun työstin tätä hmm... vähän pitkäksi venähtäneen viihdeillan jälkeisenä aamuna.
Varmasti jokaisen raskaana olevan kokema:
Äsch. Huolimatta korjailusta, ajatusvirheenä tapahtuneet piirroskämmit näkyvät peitevärin alta. Onpas harmillista. Samaten, että tällä kertaa kuvaaminen ja kuvakäsittely ei onnistunut ja kuva on auttamattoman samea. Tämä ei taida olla paras päiväni.
En tiedä saako näin edes tuntea, kun lapsi on toivottu ja haluttu. Mutta tuntemukset eivät kysy lupaa. Hetken olin kauhuissani sitoutumisen lopullisuudesta. Siitä, ettei tästä sopimuksesta voi kiemurrella irti.
Pian ymmärsin, että olin jo muuttanut elämääni. Olin jo äiti. Odottava äiti. Myöhemmin tulisin huomaamaan, että vauva ei muuta mitään ja samalla kaiken.
