Minne kukin kodin rakentaa

Keväällä kotimme oli syöksypommituksen kohteena. Kulmakunnan tintit perustivat naapurivartioston ja verkkovankilan synkeistä rakosista kuijottavia kissoja rankaistiin täsmäpommituksin. Homma alkoi mielestäni luisua käsistä kun terassin ovikin sai osansa valkoisista ohjuksista.  Kuurasin kerta toisensa jälkeen niin ovea, patiota kuin kaiteita peräammuksista puhtaaksi.

Kissoille kiroiltiin ja säksätettiin välillä koko lintuvartioston voimin. Kuva toukokuulta.

Kun ei huudeltu ja uhkailtu sodankäynnillä, kytättiin silmä kovana kissojen kavalia aikeita.

  Kaksipuoleinen kyttäys.

 Syy selvisi viikko sitten. 

Pesä oli suoraan terassiovemme yläpuolella sijaitsevan lampun päällä. Ei ihme, että tunteet kävivät tavallista kuumempina koko kevään. Koska muutaman metrin päässä vaanivista pikku panttereista ei päästy eroon, asukkaat muuttivat nähtävästi melko pian pesänrakennuksen aloitettuaan. Tunnen pientä haikeutta. Vaikka siivoamista olisi varmasti riittänyt pikkuisten kuoriuduttua, olisivat pikku tiput olleet söpöistä seurattavaa. Toivottavasti pesintä onnistui toisaalla tätä paremmin.

 

Pesäkuvista kunnia miehelle, minä lyhyenläntänä en yltänyt. 

Kenellä onkaan onnistunut lintujen pesintä räystäässä tai... lampun päällä? 

Terassilla pörisee... pimpiäinen!

Terassilla rehottavaan köynnöskasviimme (jonka nimeä en vieläkään ole muistanut selvittää) puhkesivat mitä metisimmät kukat, joiden vuoksi ampiaiset ovat jälleen kestovieraita. Tällä kertaa ne onneksi ovat kiinnostuneempia makeasta medestä kuin liikkuvista lihapaloista ja jatkoimme rauhallista rinnakkaiseloa. Siitä huolimatta tuntui hiukan ilkeältä päivettää itseään patiolla samalla kun taukoamaton pimpparipörinä kuuluu korvanjuuresta. 

Olinkin innoissani kun muutkin löysivät mesiköynnöksen. Huomaa pulleat mesivasut! Kyllä meillä kelpaa kimalaisen vierailla.

Näyttäisi siltä, että pulleat kartanokimalaiset, etenkin ne suurikokoisimmat, ovat liian iso pala hätyyteltäväksi jopa ampiaisille. Ampiainen näyttää väistävän useimmat kimalaiset ja pulleimpia rouvia suorastaan paetaan. 

Ehdin iloita tästä muutaman päivän, kunnes ampiaiset harmistuivat moiseen häiriöön ja ajavat nyt nälissään meitä takaa kun yritämme iltaisin grillailla. Alan harkita ötökkäansaa johon kiusakappaleet houkutellaan punaviinin avulla.

Kiltti kartanokimalainen, jolle maittaa mesi eikä punaviini tai valkea liha:

Kaikelle allergisena en hingu ilosta kokeilla mitä ehtii tapahtua jos ampiainen tuikkaa piikillään. Siinä voi olla nuppi turvoksissa ja hengitystiet tukossa jos oikein huonosti käy. Pörheät kimalaiset ovat myös pölyttäjinä karvattomia pikkuserkkujaan huomattavasti tehokkaampia.

Joten tervetuloa myös ensi keväänä tulevaan pikku puutarhaani!

Kun haaveet muuttuvat todeksi

Kaksikymmentä vuotta ehdin tästä haaveilla:

Omittuani miehen syntikan kuten täältä voi lukea, unelmat omasta pianosta pomppasivat jälleen niin vahvoiksi, että laadin jo säästösuunnitelmaa saadakseni rahat kokoon seuraavien vuosien aikana.

Eilen saapui tutkintotodistus jota oli odotettu, - ja miehen järjestämä yllätyslahja johon hän sai houkuteltua mukaan myös äitini ja omat vanhempansa.

En ole unohtanut miltä tuntuu juoksuttaa sormia pitkin koskettimia. En ole unohtanut miltä kuulostaa korkein C tai matalin A.

Olen niin sanomattoman liikuttunut ja kiitollinen. Ilon ja kiitoksen sanat pulppuavat kuin päättymätön virta suusta, mutta sydän on niin suuresti onnesta mykkyrällä, ettei maailmasta edes löydy niin suuria sanoja.

Kiitos.

Kesä ja grilli!

Migreeni kaatoi minut kanveesiin miltei viikoksi, mutta onneksi sieltäkin noustiin viimein ylös. Meditoinnistakaan ei tahtonut tulla mitään kun päässä jyskytti ja silmissä vilkkui. Onneksi lopulta tiukempi lääkekuuri taltutti jomotuksen.

Onneksi tosiaan! Sunnuntaina aurinko helli ja hyväili joten pääsimme korkkaamaan upouutukaisen ulkotakka/-grillimme. Itse rakastan grillattua ruokaa. Erityisesti kesäkurpitsan siivut ja paprika maistuvat, miehelle taas täytyy olla maissintähkiä. 

 Proteiinista pitivät huolta possupihvit ja halloumi.

 Ah, kesä (kärpäset) ja grilliruoka.

Pakko mainita tuo epäilyttävän halvan ketsuppipullon näköinen on itse asiassa ihan törkeän hyvänmakuista Sriracha-chilikastiketta. En malta olla siitä erossa vatsakipujenkaan uhalla, vaan lisään sitä välillä salaatinkin sekaan. Suu palaa, vatsaa kipristää ja makunystyrät lehahtavat lemmen roihuun. Tämä on tulista rakkautta hyvään ruokaan!

Viime viikolla purettiin viimein puolikas patiota ja lopputulemana meillä puupation lisäksi ihan oikea piha. Suurkiitokset tästä kuuluu miehen ystävälle, joka saapui sirkkelin ja  käyttökokemuksen kera sekä antoi terän laulaa. Sirkkelin uhrit:

 
Alta paljastui ihan muheva pihapohja. Kirsikkapensaat pääsivät varmastikin viimeisillä hetkillään maan multaan ja alkoivat piristyä jo päivässä. Toisen kohdalla olin jo heittämässä kirvestä kaivoon ja pensaan varteen, mutta sieltä se pörhisti terhakasti lehtensä takaisin pystyyn.

 Projekti ei ollut aivan helppo, vaan vaatii sirkkelin lisäksi kunnon moottorisahan, jotta paksuimmat tukipölkyt saadaan pätkittyä tieltä. Nurmikkoseos odottelee jo kylvämistään.

Vaakasuora on pihamuotona hieman ankara. Ajattelin ensi kesänä lisätä sen kiinnostavuutta diagonaalisella kivipolulla ja yksityiskohdilla. Myös kirsikkapensaiden kohdalle haen puoliympyrän muotoa. Tai kenties jotain suunnikasta? En haluaisi mennä liian itsestäänselvillä ratkaisuilla vaan luoda kiinnostavan mutta eheän kokonaisuuden. Kirsikkapensaatkaan eivät ole onneksi täysin symmetrisesti, miehen keksimä oivallus rikkoa liian helppoa ratkaisua.

Onko jollakin muulla ollut pulmia keksiä miten laittaisi pihaa, terassia tai parveketta? En tiedä tohdinko tunnustaakaan, että myös terassimme kaipaisi kipeästi päivitystä kodikkaammaksi.

Ampiainen, raitapaitainen paholainen

Ampiaisilla on pesänrakennus parhaassa vauhdissa. Se tarkoittaa myös, että terassille ei ole asiaa ilman avaruuspukua, suihkepulloa ja pikaiseen harakiriin valmistautumista. Jos maailmassa on jotain, mitä pelkään ja kammoan, ne ovat ampiaiset.

Ampiainen ei ole ystävä. Se on verenhimoinen saatanan kätyri, joka vain odottaa sopivaa hetkeä tuikata piikillään kuolettavan määrän myrkkyä uhriinsa. Alkukesästä ampiaiset ovat vielä suopeampia ja tyytyvät härnäämään ja leikittelemään saaliillaan. Ne tulevat kamikazemaisesti pörräämään suoraan kasvojesi eteen. Eestaas, eestaas ja takaruumiista piikki sykähtelee jo hieman ulos.

Tässä vaiheessa voi vielä pelastautua huitomalla villisti, kiljumalla naapurustosta esiin uusia uhreja ja syöksymällä sisään lukiten kaikki ovet, ikkunat ja tilkitsemällä ilmastointiaukot. 

Jos esimerkillisesti toteat, että ei se mitään tee ja chillailet tai suljet silmäsi ampiainen huomaa tilaisuutensa tulleen, laskeutuu ihollesi ja pistää hemmetin kipeän määrän myrkkyään. Vaihtoehtoisesti amppari käppäilee muina pimpiäisinä käsivarrellasi tietäen, ettet kauhusta paskanjäykkänä voi muuta tehdä kuin yrittää rukoilla hiljaa hengittämättä, että tuo maanpäällinen beelsebub suvaitsee päättää pistääkö vai päästääkö tällä kertaa pälkähästä. Joskus ampparin sneppaaminen voi pelastaa, ja pääset turvaan pökertyneen paholaisen selvittäessä päätänsä. Tämän kohtelun ne kuitenkin muistavat ja julistavat sotatilan loppukesäksi, minkä seurauksena et voi nauttia ulkoilmasta ilman raivoisasti surisevaa ampiaisvartiostoa perässäsi.

Ampiainen on hyötyeläin, jonka vuoksi suvaitsen hiukset pystyssä paholaisen sanansaattajien armollisia vierailuita kestopuumme kimpussa. Enkä halua tappaa niitä, en henno, sillä kun niiden hornaliekkiset silmät ystävällisesti porautuvat minuun, ymmärrän, ettei paholainen mitään luonnolleen voi, vaan pyrkii pitämään yinin ja yangin tasapainossa perkeleellisellä pahuudellaan. Vähän kuin kesän ihanuuden vastapainoksi.

Annan niiden siis kiltisti kuoria kestopuuta mystisessä paikassa sijaitsevan pahuuden pesänsä pehmikkeeksi. Niiden suiponpulleat vartalot paisuvat puusaaliista, kun ne pörräävät pihallamme kuin keltamustapaitainen pataljoona pirulaisia. 

Pysyn sisällä, lasken kaihtimet alas ja rukoilen, etteivät ne huomanneet minua.

p.s. Ottaisin kuvan noista parhaillaan kuudesta terassiristikon kimpussa hyörivästä beelsebubista, mutten uskalla.

Meditointia ja arkirauhaa

Olen viimeisen parin vuoden aikana törmännyt yhtä useammin kirjoituksiin meditaation mieltä rauhoittavasta ja tasapainottavasta vaikutuksesta. Vietettyäni viimeiset kolme vuotta elämäni hektisintä aikaa, olen juuri sopivalla tuulella lähteä kokeilemaan loppuelämän ajaksi jotain, mikä automaattisesti antaisi itselleni vähän omaa aikaa vuorokaudessa. Ihan vain olla itseni kanssa.

Aikaisemmin tätä tarkoitusta varten olivat eräät keskustassa sijaitsevat rullaportaat. Kyllä, älkää naurako! Saatoin juosta muuten koko matkan töistä kouluun tai koulusta töihin, mutta niiden hemmetin rullaportaiden kohdalla kieltäydyin kiirehtimästä. Sen hetken kun köröttelin joka tapauksessa eteenpäin, seisoin selkä suorana, hipihiljaa, hengitin rauhallisesti ja tyhjensin mieleni ihan kaikesta. Sääli vain, että matka kesti kenties kymmenisen sekuntia, mutta silloin se tuntui elintärkeältä ihan omalta ajalta.

Nyt, työpaikkani yhteistoiminta- rakenne- tiesmikämuu- neuvotteluissa jäin todella pienille tunneille ja valmistuessani viimein koulustani, aikaa on äkkiä ylimääräistä. En ihan heti lähde tekemään keikkatöitä, vaan ajattelin ensin ottaa törkeästi aikaa itselleni muutaman viikon ja etsiä uudet rutiinit joissa ei törmäillä päättömän kanan tavoin paikasta toiseen ja juosta päin seiniä. 

Päätin siis aloittaa meditaation. Osittain, koska olen jo pitkään leikitellyt ajatuksella, osittain, koska huolimatta pitkistä yöunista kärsin kroonisesta väsymyksestä enkä tänä aamuna jaksanut tehdä puoleentoista tuntiin muuta kuin koomata. Toisin sanoen istuen turtuneessa koomassa näyttöpäätteen ääressä lukien typeriä ja tolkuttomia nettijuttuja jaksamatta tehdä mitään järkevää.

Päättelin, että meditointi olisi joka tapauksessa järkevämmin kulutettua aikaa kuin netissä roikkuminen. Tässä miten ensikertalainen hommasta suoriutui:

Suositeltu aika olisi ollut 10 minuuttia. Kamalan pitkä aika. Pätkäisin viiteen ajatellen, että kokeilen ensin. Tarkoituksenahan on rentoutua kokonaan ja olla ajattelematta mitään. Rentoutuminen alkaa kasvoista ja lopulta koko vartalo on rento ja vailla jännitystiloja. Silti ryhdikäs ja löhömätön.

Sopivan pehmeä jumppamatto soveltui alustaksi ja asennoksi otin risti-istunnan missä napotan muutenkin mielekkäästi.

Silmät kiinni ja toimeksi, tai toimettomuudeksi.

Toinen kissa tulee juttelemaan ja pörisemään siihen viereen. En reagoi. Sinnikäs pörinä jatkuu. Hetken päästä hätistelen karvakiusankappaleen tiehensä ja jatkan.

Jalkaa kutittaa. Luovutan hetken päästä ja rapsutan jalkaa.

Facebookin keskusteluikkuna kilahtaa. Ignooraan ja onnistun hetken olemaan ajattelematta mitään. (Seuraavan kerran yritän muistaa sulkea ylimääräiset koneet.)

Toista jalkaa ja selkää kutittaa. Rapsutan jalkaa. Onkohan minuutti jo mennyt?

Onnistun hetken vain olemaan, pääni nuokkuu. Onko tämä meditointia vai torkkumista? Ryhti suoraksi ja onnistun jälleen olemaan ajattelematta mitään.

 Kello piippaa viiden minuutin ohittamisen merkiksi. Nyt jo?! Viisi minuuttia kului hujahtamalla, olisin ehkä selvinnyt kymmenestäkin. Seuraavan kerran meditoin huomenna ja siirtänen meditointihetket joko heti heräämisen jälkeen tai iltaan. kenties kokeilen molempia, kumpi tuntuu sopivan paremmin. Tällä kertaa keskityin niin kovasti mieleni tyhjentämiseen, että rentoutumispuoli jäi uupumaan. Olo on silti parempi kuin ennen meditaatiota. Ainakin jaksoin keittää kahvin ja kirjoittaa blogilastun.

Mikäli vielä viikonlopun jälkeen olen innostunut, etsin perusteellisemmin tietoa meditoinnista. Tämä on tyypillistä minua: kokeilen ja jos kiinnostun, etsin kaiken mahdollisen tiedon. 

Kuinka moni lukijoistani meditoi tai on keksinyt muita tapoja rauhoittaa arkea? Kuinka pitkään tehnyt tai onko jokin tapa jäänyt lopulta pois? 

Tulppaaneja ja puutarhan kaipuuta

Viimein ne aukesivat. Eivät olleet valkoisia, mutteivat aivan keltaisiakaan.

Pergolalle näyttäisi tulevan samanväristä, -kurkistin nuppuun varovasti. Lisäksi talon päätysivusta löytyy yksi (!) keltainen tulppaani ja punaisia kasteluletkun molemmin puolin. Tulppaaneissa kiehtovaa on niiden painuminen tiukalle nupulle kurjalla ilmalla ja aukeaminen jälleen aurinkoisella kimalaisten kukkapaljuksi. Minusta sitä on ihana seurata.

Terassikehikkoa kiemurteleva köynnös alkaa vihertää esitettyään syksystä kevääseen vakuuttavaa oksistoraatoa. Terassille pitäisi köynnöksen ja parin puutarhakalusteen lisäksi keksiä jotain nättiä. Nyt siinä on vain lautaa. Sekä pussillinen roskia puutarhasta, mutta onneksi se kasvojen kohotus on nopeasti hoidettu.

Entäs kirsikkapensaat? Toinen niistä alkaa huolestuttavissa määrin kärsiä pelkässä ostoruukussa olemisesta. Se vaikuttaa varsin masentuneelta ja käpristelee lehtiään kuivaksi. Olen varma, että se haluaisi ojennella jo juuriaan ihan maan mullassa. Lisäksi tuulenpuuska on kurittanut molempia jo kahdesti ja piessyt ne kumoon terassilla eivätkä pensasparat ole muuta voineet kuin maata lyötyinä lehdet terassia vasten. Reppanat. 

Nyt kun mies alkaa jälleen olla kaikessa vahvuudessaan, toivon sirkkeliä kylään mahdollisimman pian. Kunhan terassia saa purettua, täytyy nimittäin vielä muokata maa noille sopivaksi. Maa, josta minulla ei ole tietoakaan onko vastassa muheva multa vai ikikallio.