Kun haaveet muuttuvat todeksi

Kaksikymmentä vuotta ehdin tästä haaveilla:

Omittuani miehen syntikan kuten täältä voi lukea, unelmat omasta pianosta pomppasivat jälleen niin vahvoiksi, että laadin jo säästösuunnitelmaa saadakseni rahat kokoon seuraavien vuosien aikana.

Eilen saapui tutkintotodistus jota oli odotettu, - ja miehen järjestämä yllätyslahja johon hän sai houkuteltua mukaan myös äitini ja omat vanhempansa.

En ole unohtanut miltä tuntuu juoksuttaa sormia pitkin koskettimia. En ole unohtanut miltä kuulostaa korkein C tai matalin A.

Olen niin sanomattoman liikuttunut ja kiitollinen. Ilon ja kiitoksen sanat pulppuavat kuin päättymätön virta suusta, mutta sydän on niin suuresti onnesta mykkyrällä, ettei maailmasta edes löydy niin suuria sanoja.

Kiitos.

Kesä ja grilli!

Migreeni kaatoi minut kanveesiin miltei viikoksi, mutta onneksi sieltäkin noustiin viimein ylös. Meditoinnistakaan ei tahtonut tulla mitään kun päässä jyskytti ja silmissä vilkkui. Onneksi lopulta tiukempi lääkekuuri taltutti jomotuksen.

Onneksi tosiaan! Sunnuntaina aurinko helli ja hyväili joten pääsimme korkkaamaan upouutukaisen ulkotakka/-grillimme. Itse rakastan grillattua ruokaa. Erityisesti kesäkurpitsan siivut ja paprika maistuvat, miehelle taas täytyy olla maissintähkiä. 

 Proteiinista pitivät huolta possupihvit ja halloumi.

 Ah, kesä (kärpäset) ja grilliruoka.

Pakko mainita tuo epäilyttävän halvan ketsuppipullon näköinen on itse asiassa ihan törkeän hyvänmakuista Sriracha-chilikastiketta. En malta olla siitä erossa vatsakipujenkaan uhalla, vaan lisään sitä välillä salaatinkin sekaan. Suu palaa, vatsaa kipristää ja makunystyrät lehahtavat lemmen roihuun. Tämä on tulista rakkautta hyvään ruokaan!

Viime viikolla purettiin viimein puolikas patiota ja lopputulemana meillä puupation lisäksi ihan oikea piha. Suurkiitokset tästä kuuluu miehen ystävälle, joka saapui sirkkelin ja  käyttökokemuksen kera sekä antoi terän laulaa. Sirkkelin uhrit:

 
Alta paljastui ihan muheva pihapohja. Kirsikkapensaat pääsivät varmastikin viimeisillä hetkillään maan multaan ja alkoivat piristyä jo päivässä. Toisen kohdalla olin jo heittämässä kirvestä kaivoon ja pensaan varteen, mutta sieltä se pörhisti terhakasti lehtensä takaisin pystyyn.

 Projekti ei ollut aivan helppo, vaan vaatii sirkkelin lisäksi kunnon moottorisahan, jotta paksuimmat tukipölkyt saadaan pätkittyä tieltä. Nurmikkoseos odottelee jo kylvämistään.

Vaakasuora on pihamuotona hieman ankara. Ajattelin ensi kesänä lisätä sen kiinnostavuutta diagonaalisella kivipolulla ja yksityiskohdilla. Myös kirsikkapensaiden kohdalle haen puoliympyrän muotoa. Tai kenties jotain suunnikasta? En haluaisi mennä liian itsestäänselvillä ratkaisuilla vaan luoda kiinnostavan mutta eheän kokonaisuuden. Kirsikkapensaatkaan eivät ole onneksi täysin symmetrisesti, miehen keksimä oivallus rikkoa liian helppoa ratkaisua.

Onko jollakin muulla ollut pulmia keksiä miten laittaisi pihaa, terassia tai parveketta? En tiedä tohdinko tunnustaakaan, että myös terassimme kaipaisi kipeästi päivitystä kodikkaammaksi.

Ampiainen, raitapaitainen paholainen

Ampiaisilla on pesänrakennus parhaassa vauhdissa. Se tarkoittaa myös, että terassille ei ole asiaa ilman avaruuspukua, suihkepulloa ja pikaiseen harakiriin valmistautumista. Jos maailmassa on jotain, mitä pelkään ja kammoan, ne ovat ampiaiset.

Ampiainen ei ole ystävä. Se on verenhimoinen saatanan kätyri, joka vain odottaa sopivaa hetkeä tuikata piikillään kuolettavan määrän myrkkyä uhriinsa. Alkukesästä ampiaiset ovat vielä suopeampia ja tyytyvät härnäämään ja leikittelemään saaliillaan. Ne tulevat kamikazemaisesti pörräämään suoraan kasvojesi eteen. Eestaas, eestaas ja takaruumiista piikki sykähtelee jo hieman ulos.

Tässä vaiheessa voi vielä pelastautua huitomalla villisti, kiljumalla naapurustosta esiin uusia uhreja ja syöksymällä sisään lukiten kaikki ovet, ikkunat ja tilkitsemällä ilmastointiaukot. 

Jos esimerkillisesti toteat, että ei se mitään tee ja chillailet tai suljet silmäsi ampiainen huomaa tilaisuutensa tulleen, laskeutuu ihollesi ja pistää hemmetin kipeän määrän myrkkyään. Vaihtoehtoisesti amppari käppäilee muina pimpiäisinä käsivarrellasi tietäen, ettet kauhusta paskanjäykkänä voi muuta tehdä kuin yrittää rukoilla hiljaa hengittämättä, että tuo maanpäällinen beelsebub suvaitsee päättää pistääkö vai päästääkö tällä kertaa pälkähästä. Joskus ampparin sneppaaminen voi pelastaa, ja pääset turvaan pökertyneen paholaisen selvittäessä päätänsä. Tämän kohtelun ne kuitenkin muistavat ja julistavat sotatilan loppukesäksi, minkä seurauksena et voi nauttia ulkoilmasta ilman raivoisasti surisevaa ampiaisvartiostoa perässäsi.

Ampiainen on hyötyeläin, jonka vuoksi suvaitsen hiukset pystyssä paholaisen sanansaattajien armollisia vierailuita kestopuumme kimpussa. Enkä halua tappaa niitä, en henno, sillä kun niiden hornaliekkiset silmät ystävällisesti porautuvat minuun, ymmärrän, ettei paholainen mitään luonnolleen voi, vaan pyrkii pitämään yinin ja yangin tasapainossa perkeleellisellä pahuudellaan. Vähän kuin kesän ihanuuden vastapainoksi.

Annan niiden siis kiltisti kuoria kestopuuta mystisessä paikassa sijaitsevan pahuuden pesänsä pehmikkeeksi. Niiden suiponpulleat vartalot paisuvat puusaaliista, kun ne pörräävät pihallamme kuin keltamustapaitainen pataljoona pirulaisia. 

Pysyn sisällä, lasken kaihtimet alas ja rukoilen, etteivät ne huomanneet minua.

p.s. Ottaisin kuvan noista parhaillaan kuudesta terassiristikon kimpussa hyörivästä beelsebubista, mutten uskalla.

Meditointia ja arkirauhaa

Olen viimeisen parin vuoden aikana törmännyt yhtä useammin kirjoituksiin meditaation mieltä rauhoittavasta ja tasapainottavasta vaikutuksesta. Vietettyäni viimeiset kolme vuotta elämäni hektisintä aikaa, olen juuri sopivalla tuulella lähteä kokeilemaan loppuelämän ajaksi jotain, mikä automaattisesti antaisi itselleni vähän omaa aikaa vuorokaudessa. Ihan vain olla itseni kanssa.

Aikaisemmin tätä tarkoitusta varten olivat eräät keskustassa sijaitsevat rullaportaat. Kyllä, älkää naurako! Saatoin juosta muuten koko matkan töistä kouluun tai koulusta töihin, mutta niiden hemmetin rullaportaiden kohdalla kieltäydyin kiirehtimästä. Sen hetken kun köröttelin joka tapauksessa eteenpäin, seisoin selkä suorana, hipihiljaa, hengitin rauhallisesti ja tyhjensin mieleni ihan kaikesta. Sääli vain, että matka kesti kenties kymmenisen sekuntia, mutta silloin se tuntui elintärkeältä ihan omalta ajalta.

Nyt, työpaikkani yhteistoiminta- rakenne- tiesmikämuu- neuvotteluissa jäin todella pienille tunneille ja valmistuessani viimein koulustani, aikaa on äkkiä ylimääräistä. En ihan heti lähde tekemään keikkatöitä, vaan ajattelin ensin ottaa törkeästi aikaa itselleni muutaman viikon ja etsiä uudet rutiinit joissa ei törmäillä päättömän kanan tavoin paikasta toiseen ja juosta päin seiniä. 

Päätin siis aloittaa meditaation. Osittain, koska olen jo pitkään leikitellyt ajatuksella, osittain, koska huolimatta pitkistä yöunista kärsin kroonisesta väsymyksestä enkä tänä aamuna jaksanut tehdä puoleentoista tuntiin muuta kuin koomata. Toisin sanoen istuen turtuneessa koomassa näyttöpäätteen ääressä lukien typeriä ja tolkuttomia nettijuttuja jaksamatta tehdä mitään järkevää.

Päättelin, että meditointi olisi joka tapauksessa järkevämmin kulutettua aikaa kuin netissä roikkuminen. Tässä miten ensikertalainen hommasta suoriutui:

Suositeltu aika olisi ollut 10 minuuttia. Kamalan pitkä aika. Pätkäisin viiteen ajatellen, että kokeilen ensin. Tarkoituksenahan on rentoutua kokonaan ja olla ajattelematta mitään. Rentoutuminen alkaa kasvoista ja lopulta koko vartalo on rento ja vailla jännitystiloja. Silti ryhdikäs ja löhömätön.

Sopivan pehmeä jumppamatto soveltui alustaksi ja asennoksi otin risti-istunnan missä napotan muutenkin mielekkäästi.

Silmät kiinni ja toimeksi, tai toimettomuudeksi.

Toinen kissa tulee juttelemaan ja pörisemään siihen viereen. En reagoi. Sinnikäs pörinä jatkuu. Hetken päästä hätistelen karvakiusankappaleen tiehensä ja jatkan.

Jalkaa kutittaa. Luovutan hetken päästä ja rapsutan jalkaa.

Facebookin keskusteluikkuna kilahtaa. Ignooraan ja onnistun hetken olemaan ajattelematta mitään. (Seuraavan kerran yritän muistaa sulkea ylimääräiset koneet.)

Toista jalkaa ja selkää kutittaa. Rapsutan jalkaa. Onkohan minuutti jo mennyt?

Onnistun hetken vain olemaan, pääni nuokkuu. Onko tämä meditointia vai torkkumista? Ryhti suoraksi ja onnistun jälleen olemaan ajattelematta mitään.

 Kello piippaa viiden minuutin ohittamisen merkiksi. Nyt jo?! Viisi minuuttia kului hujahtamalla, olisin ehkä selvinnyt kymmenestäkin. Seuraavan kerran meditoin huomenna ja siirtänen meditointihetket joko heti heräämisen jälkeen tai iltaan. kenties kokeilen molempia, kumpi tuntuu sopivan paremmin. Tällä kertaa keskityin niin kovasti mieleni tyhjentämiseen, että rentoutumispuoli jäi uupumaan. Olo on silti parempi kuin ennen meditaatiota. Ainakin jaksoin keittää kahvin ja kirjoittaa blogilastun.

Mikäli vielä viikonlopun jälkeen olen innostunut, etsin perusteellisemmin tietoa meditoinnista. Tämä on tyypillistä minua: kokeilen ja jos kiinnostun, etsin kaiken mahdollisen tiedon. 

Kuinka moni lukijoistani meditoi tai on keksinyt muita tapoja rauhoittaa arkea? Kuinka pitkään tehnyt tai onko jokin tapa jäänyt lopulta pois? 

Tulppaaneja ja puutarhan kaipuuta

Viimein ne aukesivat. Eivät olleet valkoisia, mutteivat aivan keltaisiakaan.

Pergolalle näyttäisi tulevan samanväristä, -kurkistin nuppuun varovasti. Lisäksi talon päätysivusta löytyy yksi (!) keltainen tulppaani ja punaisia kasteluletkun molemmin puolin. Tulppaaneissa kiehtovaa on niiden painuminen tiukalle nupulle kurjalla ilmalla ja aukeaminen jälleen aurinkoisella kimalaisten kukkapaljuksi. Minusta sitä on ihana seurata.

Terassikehikkoa kiemurteleva köynnös alkaa vihertää esitettyään syksystä kevääseen vakuuttavaa oksistoraatoa. Terassille pitäisi köynnöksen ja parin puutarhakalusteen lisäksi keksiä jotain nättiä. Nyt siinä on vain lautaa. Sekä pussillinen roskia puutarhasta, mutta onneksi se kasvojen kohotus on nopeasti hoidettu.

Entäs kirsikkapensaat? Toinen niistä alkaa huolestuttavissa määrin kärsiä pelkässä ostoruukussa olemisesta. Se vaikuttaa varsin masentuneelta ja käpristelee lehtiään kuivaksi. Olen varma, että se haluaisi ojennella jo juuriaan ihan maan mullassa. Lisäksi tuulenpuuska on kurittanut molempia jo kahdesti ja piessyt ne kumoon terassilla eivätkä pensasparat ole muuta voineet kuin maata lyötyinä lehdet terassia vasten. Reppanat. 

Nyt kun mies alkaa jälleen olla kaikessa vahvuudessaan, toivon sirkkeliä kylään mahdollisimman pian. Kunhan terassia saa purettua, täytyy nimittäin vielä muokata maa noille sopivaksi. Maa, josta minulla ei ole tietoakaan onko vastassa muheva multa vai ikikallio.

Kirsikankukkaa ja kimonoa

Huterasta olostaan huolimatta mies lupautui eilen tulemaan kanssani Roihuvuoreen kirsikankukkia ihailemaan. Sunnuntaina 19.5. vietettiin tänä vuonna Suomessa hanamia, eli kirsikankukkien tuijottelua ja sen kauneudesta huumaantumista. Japanissa tapahtuma on yksi vuoden suurimpia juhlia ja tämä suomalainen, sukulaissieluinen tuleen tuijottava kansa ymmärtää ihan vain hiljaisen tuijottamisen päälle.

Toin Japanista tullessani mukanani myös pari kimonoa, -eikä matkalaukkuuni juuri muuta sitten enää mahtunutkaan. Olin jo hetken odotellut sopivaa tilaisuutta kokeilla kimonon pukemista, ja mikäpä olisi ollut parempi tilaisuus kuin kirsikankukkajuhla!

Mitä kimonon kanssa sitten tarvitaan? Ensinnäkin tietysti itse kimono ja obi, asuun kuuluva leveä vyö. Jotta kimono pysyisi kutakuinkin kohdillaan, se sidotaan kiinni pitkillä, pehmeillä, usein puuvillasta valmistetuilla vöillä koshihimoilla. Näitä tarvitaan vähimmillään kaksi, tosi taitaja saattaa pärjätä jopa yhdellä. Komeuden alle laitetaan joko suojaava alusvaatetus tai kuten minä tein: polyesteristä valmistettu ja siksi helposti käsinpestävä nagajuban eli aluskimono. Sen on tarkoitus suojata kallisarvoista silkkistä kimonoa hieltä ja tahroilta sekä pitää kimono paikoillaan.

Onnekseni nagajubanin edellinen käyttäjä oli valmiiksi ommellut siihen han-erin, eli suojakauluksen. Tehtäväkseni jäi ainoastan pujottaa sen sisälle eri-shin, kovike joka pitää kauluksen kauniisti muodossaan ja niskan hivenen näkyvissä. 

Vihdoin pääsimme solmimaan obia, joka osoittautui kinkkisemmäksi kuin kuvittelin. Aluksi valitsin aivan liian monimutkaisen, leveän maru obin johon tarvittavaa "tyynyä", eli obi-makuraa en edes omistanut. Luovutin ja vaihdoin epämuodollisempaan (vaatimattomampaan) hanhaba obiin ja miehen avulla saimme hiki hatussa lopulta vaaditun rusetin väännettyä ja käännettyä. Videolla se näytti helpolta, mutta todellisuudessa jäykkä ja kankailla kovitettu obi on ähkimisen ja puhkumisen takana saada ylle.

Obin alle olisi minunkin tullut laittaa obi-ita, joka on kovasta pahvista valmistettu kovike joka sekä lyttää vatsaa että pitää obin sileänä. Pukeutumisessa kului kuitenkin niin paljon aikaa ja kun viimein olimme saatua obin sidottua, etten uskaltanut pujotella muutenkin liian suurena ostettua koviketta paikoilleen. Toinen vaihtoehto on datejime, leveä ja jäykkä alusvyö joka auttaa kimonon kiinnityksessä, mutten ole ehtinyt vielä tilata sitä. Menimme siis melko minimikokoonpanolla.

Omistan myös sieviä obiageja, huivimaisia kankaita jotka peittävät mainitsemani obimakuran, mutta luonnollisesti niille ei tällä erää löytynyt käyttöä. 

Olin sentään ostanut sievän obijimen, eli obin päälle sidottavan nyörin joka teki siitä edes hieman juhlallisemman.

Kimon päälle puetaan usein haori, happitakkinakin tunnettu lyhyt kimono. Omalla kohdallani loppuivat varat ja tilat, joten jätin tämän hankinnan toiseen kertaan ja tyydyin ihan Suomesta hankittuun pashminahuiviin.

Koko komeuden kanssa laittautuminen vein niin huomioni, että unohdin ottaa kuvia. Onnekseni mies otti pari kuvaa joista näkee kimonon yllä. Laukku saattaa olla hivenen epäkorrektisti joko hääkukkaro hakoseko tai toivoakseni ihan vain hienompi kimonolaukku kuten sukiya-bukuro.

Muodollisemmat, korokepohjaiset Zōri-sandaalit jäivät hankkimatta, sillä koon 38 jalkani oli auttamatta liian suuri ja leveä paikalliseen lestiin. Näin ollen myöskään valkoisia sorkkasukkia eli tabi-sukkia en saanut. Päätinkin reteästi yhdistää länsimaiset paksupohjaiset sandaalit pukuun. 

Seuraavalla kerralla lupaan muistaa ottaa kuvia kimonon eri osista ja pukeutumisesta. Ei se ihan ydinfysiikkaa ole, mutta läheltä hipoo!

Lasarettilady

Viime viikko hujahti ohi toimiessa sujuvasti sairaanhoitajana ja ensiapukuskina. Onneksi olkoon minulle, joka olin muutamaa kuukautta aikaisemmin vihdoin saanut väliaikaisen ajokortin, se tuli tarpeeseen! 

Ensimmäinen potilas napsi keskiviikkoiltana sitä kirottua (ja sittemmin kitkettyä) idänsinililjaa muutaman korren valjastellessa ennen kuin ehdin estämään. Onnekseni olin juuri ehtinyt selvittää pihan, puutarhan ja talonyhtiön yhteisen pihan kasvit, epäonnekseni en ollut tietoinen idänsinililjan myrkyllisyydestä ennen kuin kissa alkoi oksentamaan. Kun oksennuksessa tuli mukana vaaleanpunaista vaahtoa konsultoin Viikin eläinsairaalan päivystystä josta kehotettiin heti tulemaan paikalle. Itku kurkussa kissa koppaan, kissalla oksu kurkussa ja mies flunssaisena ajamassa. Kello lähenteli puoltayötä.

Perillä Viikissä päästiin melko ripeästi puolen tunnin odottelun jälkeen lekurin tykö. Pikku paholainen vietiin toimenpidehuoneeseen tiputukseen ja meidät ohjattiin aulaan odottamaan. Mies tärisi horkassa kovalla puupenkillä, minä nuokuin ja kuorrutin miespoloista kaikilla irtoavilla vaatekappaleilla. Kahdelta yöllä tuli huojentavat tulos: verenkuva oli normaali ja kissa ilmeisesti oksentanut suurimman osan kasvia pois. Pysyvää vahinkoa ei tapahtunut, mutta kissa jäisi aamuun asti tarkkailtavaksi ja tiputukseen. Silmät ristissä kiitimme ja hoipertelimme puoliunessa ulos, autoon ja kotiin.

Nukkumaan pääsimme vaille kolme aamulla. Tuossa vaiheessa miehellä oli kuumetta yli 38 astetta ja minulla huoli talouden molemmista miekkosista. Karvaisempi versio kyyhötti narkoosissa Viikissä kanyyli käpälässä ja toinen kyyhötti peiton alla surkeampana kuin mikään. Tyttökissa itki ja huusi kaverin perään ja tuijotti syyttävästi meitä. Mihin veimme sen mieliharmin, kakarariiviön ja kumppanin?!

Aamulla haettiin parempikuntoisempi kotia.

Miten tuota sideharsosukkaa vihattiinkaan!

Kävely oli jäykkää ja koko kissa allapäin kunnes inhotuksesta päästiin eroon. 

Nyt on säärikarvat toisesta kintusta ajeltu ja iho tuntuu sormien alla hassulta. Ihan kuin kuuma säämiskä.
  
Mies meni vuorostaan yllättäen perjantaina todella huonoon kuntoon ja tällä kertaa pääsin ensihoitajan paikalta itse lanssileidiksi kurvaten lääkäriasema Dextran pihaan. Tulehdusarvot huitelivat taivaissa, mutta onneksi parin päivän levolla mies on nyt toipumaan päin. Pidän sormia ristissä, että sairastelut olivat nyt vähäksi aikaa tässä. Enkä vähiten siksi, että käynti Viikin yöpäivystyksessä verotti kukkaroon mojovan loven.