Samat tyypit olivat hetkeä aiemmin haastaneet riitaa kollegalleni. Halvatun häiriköt. Vieläkin suututtaa, vaikka tapahtuneesta on lähes vuosi.
En säikähtänyt tuolloin. Adrenaliini ja huoli pikkuruisesta puskivat ensimmäiseksi päälle. Oli täysi työ olla ripittämättä ukkoja, jotta he eivät oikeasti olisi pahoinpidelleet minua, kun en ollutkaan kovin yhteistyöhaluinen pikapanolle. Paasasin illalla vielä pitkään miehelle millaisia limanuljaskoita sitä on liikenteessä.
Alkoi pelottavin ja ikävin aika odotuksessa.
Verenvuotoja tuli aina silloin tällöin. Yleensä jos olin yhtään erehtynyt rehkimään tai nostelemaan jotain. Joka kerralla yritin ensimmäiset tunnit suhtautua järkevästi, mutta vuodon jatkuessa lopulta aina parahdin itkuun ja pelkäsin menettäväni pienokaiseni. "Energinen keskisraskaus" meni lopulta pelon ja toivon ristiaallokossa.
Hieman vajaa vuosi sitten koin kylmän ihan ennen kokemattomalla tavalla:
Onpa hyvä nähdä "välimatkan" päästä sivut ja huomata missä on korjattavaa. Takin taidan värittää kokonaan mustaksi. :) Nousee paremmin huivi esiin ja peittyy virheellisesti ajatellut väritys-/varjostusviivat, kun työstin tätä hmm... vähän pitkäksi venähtäneen viihdeillan jälkeisenä aamuna.
Varmasti jokaisen raskaana olevan kokema:
Äsch. Huolimatta korjailusta, ajatusvirheenä tapahtuneet piirroskämmit näkyvät peitevärin alta. Onpas harmillista. Samaten, että tällä kertaa kuvaaminen ja kuvakäsittely ei onnistunut ja kuva on auttamattoman samea. Tämä ei taida olla paras päiväni.
En tiedä saako näin edes tuntea, kun lapsi on toivottu ja haluttu. Mutta tuntemukset eivät kysy lupaa. Hetken olin kauhuissani sitoutumisen lopullisuudesta. Siitä, ettei tästä sopimuksesta voi kiemurrella irti.
Pian ymmärsin, että olin jo muuttanut elämääni. Olin jo äiti. Odottava äiti. Myöhemmin tulisin huomaamaan, että vauva ei muuta mitään ja samalla kaiken.
Jos aikaisemmin vauva olikin ollut vain kuvitelmissa, nyt se oli täyttä totta. Ajatukset pyörivät päässä ja se pieni olento kuvaruudulta tuntui tuhat kertaa todellisemmalta masussa.
Koko elämä muuttuu. Lopullisesti.
Kolmannellatoista raskausviikolla tuli viimein varmuus: meille on oikeasti tulossa vauva. Pienen pieni ihmistaimi, joka piiloutui syvälle lantiomaljaan. Todellisuudessa sikiötä ultrattiin paljon enemmän, koska pienokainen karkasi ultralaitetta aina vain alemmaksi ja alemmaksi lantioon. :)
