Tyttö vai poika? Aluksi emme halunneet tietää itsekään. Puhuimme pitkään, ettei sillä ole mitään väliä. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja siinä hoitajien yrittäessä kuumeisesti järjestää meitä ultraan unohdettuaan meidät ensin pariksi tunniksi, päädyimme kysymään maagisen kysymyksen.
En uskaltanut siltikään luottaa,
vaan viimeiseen asti jossittelin ja ostin varmuuden vuoksi
sukupuolineturaaleja vaatteita vauvakuumeessa. ;)
p.s. Voi kun asisin paremman valon kuvatessa. Kuvankäsittelykään ei pelasta epäskarpilta silloin kun ulkona on pilvisen pimeää ja keinovalo tekee sameaksi. En tiedä saako kukaan tästä nyt kyllä mitään selvää. Voi kun hyvän skannerin löytäisin, tai miten ikinä sarjakuvia siirretäänkään koneelle. :)
Teinistä asti olen keksinyt jotain korjattavaa itsessäni. Jopa silloin, kun olin melko timmissä kunnossa, olin mielestäni jossain kohden liikaa ja toisaalla liian vähän. Mutta raskaana kaikki oli juuri oikein. Katsoin itseäni peilistä ja näin mullan josta versoa, lämpöä hehkuvan aurinkovatsan. Näin maljat täyttymässä hunajaa, keinuvat lanteet kuin kehto.Syli pehmeä maa, vatsassa ääretön meri. Keinuva taivas ja lempeä tuli.
Näin kauneimman.
p.s. Korjattu lopulliseen versioon RV 19+6. Pahoittelut unohduksesta!
Samat tyypit olivat hetkeä aiemmin haastaneet riitaa kollegalleni. Halvatun häiriköt. Vieläkin suututtaa, vaikka tapahtuneesta on lähes vuosi.
En säikähtänyt tuolloin. Adrenaliini ja huoli pikkuruisesta puskivat ensimmäiseksi päälle. Oli täysi työ olla ripittämättä ukkoja, jotta he eivät oikeasti olisi pahoinpidelleet minua, kun en ollutkaan kovin yhteistyöhaluinen pikapanolle. Paasasin illalla vielä pitkään miehelle millaisia limanuljaskoita sitä on liikenteessä.
Verenvuotoja tuli aina silloin tällöin. Yleensä jos olin yhtään erehtynyt rehkimään tai nostelemaan jotain. Joka kerralla yritin ensimmäiset tunnit suhtautua järkevästi, mutta vuodon jatkuessa lopulta aina parahdin itkuun ja pelkäsin menettäväni pienokaiseni. "Energinen keskisraskaus" meni lopulta pelon ja toivon ristiaallokossa.
Hieman vajaa vuosi sitten koin kylmän ihan ennen kokemattomalla tavalla:
Onpa hyvä nähdä "välimatkan" päästä sivut ja huomata missä on korjattavaa. Takin taidan värittää kokonaan mustaksi. :) Nousee paremmin huivi esiin ja peittyy virheellisesti ajatellut väritys-/varjostusviivat, kun työstin tätä hmm... vähän pitkäksi venähtäneen viihdeillan jälkeisenä aamuna.
Äsch. Huolimatta korjailusta, ajatusvirheenä tapahtuneet piirroskämmit näkyvät peitevärin alta. Onpas harmillista.Samaten, että tällä kertaa kuvaaminen ja kuvakäsittely ei onnistunut ja kuva on auttamattoman samea. Tämä ei taida olla paras päiväni.
En tiedä saako näin edes tuntea, kun lapsi on toivottu ja haluttu. Mutta tuntemukset eivät kysy lupaa. Hetken olin kauhuissani sitoutumisen lopullisuudesta. Siitä, ettei tästä sopimuksesta voi kiemurrella irti.
Pian ymmärsin, että olin jo muuttanut elämääni. Olin jo äiti. Odottava äiti.Myöhemmin tulisin huomaamaan, että vauva ei muuta mitään ja samalla kaiken.
Jos aikaisemmin vauva olikin ollut vain kuvitelmissa, nyt se oli täyttä totta. Ajatukset pyörivät päässä ja se pieni olento kuvaruudulta tuntui tuhat kertaa todellisemmalta masussa.
Kolmannellatoista raskausviikolla tuli viimein varmuus: meille on oikeasti tulossa vauva. Pienen pieni ihmistaimi, joka piiloutui syvälle lantiomaljaan.Todellisuudessa sikiötä ultrattiin paljon enemmän, koska pienokainen karkasi ultralaitetta aina vain alemmaksi ja alemmaksi lantioon. :)
Näin väitetään. Minulla on eri kokemus. Ainakin alkuraskaudessa hormonit hyrräyttävät käyntiin jotain ihan muuta kuin onnenhehkua ja kauneutta.
Saman kokemuksen kanssa kärvisteleville voin vain lohdutukseksi todeta, että sitten myöhemmässä vaiheessa pahin hormonihyrsky oli ohi ja tuli sieltä sitä ihon heleyttäkin. Tai ehkä vain lakkasin välittämästä ulkonäöstäni? ;)
Alkuraskauden voimattomuus ja väsymys tulivat yllätyksenä. Nukkuipa miten paljon tahansa, silmät lupsuivat siitä huolimatta. Mikään määrä päiväunia ei tuntunut riittävän pitämään hereillä ja laskin tunteja milloin kehtaa mennä taas nukkumaan.
p.s. Se edellinen sarjakuva ja sen kohtalo... Sehän oli niin kurja, että kissakin kävi lopulta oksentamassa sivun päälle.
Sairastuin sitkeään flunssaan jo joulukuun ensimmäisellä viikolla. Kuvittelin ensin toipuneeni muutaman pivän levolla, mutta aatonaattona heräsin kurkku kipeänä ja kurjassa kunnossa. Tein silti työvuoron vielä aattona, arvellen paranevani parina vapaapäivänä. Miten väärässä olinkaan! Sitkeä flunssa vei naisesta voiton ja sinniteltyäni ensin töissä, jouduin lopulta sairauslomalle enemmän tai vähemmän pariksi viikoksi. Joulu ja uusivuosi menivät vuodelevossa, ääntä ei pihissyt pahimmillaan laisinkaan ja yöt kuluivat yskien ja niiskuttaen. Lopulta lääkäri puisteli kohdallani päätään ja määräsi antibiootit vaikka raskaana olenkin. Pian on viikon kuuri takana ja akka alkaa vihdoin palailla manalan rajoilta. En ole muistini mukaan ikinä potenut yhtä ilkeää ja sitkeää flunssaa. Löysin toki hauskoja huomioita millaista on sairastaa vatsan kanssa, mutta siitä vasta hieman myöhemmin. Nyt palaillaan kymmenenteen raskausviikkoon. Tässä on samalla kouluesimerkki siitä, että kun sivu alkaa mennä pieleen ja keskittymiskyky herpaantuu, on lopulta tuloksena on sillisalaatti ja sekametelisoppa, jossa on kaikki pielessä tussauksesta sommitteluun ja yksityiskohtiin! Sivun teen uusiksi kunhan pahin keljutus lakkaa.
