Ampiaisilla on pesänrakennus parhaassa vauhdissa. Se tarkoittaa myös, että terassille ei ole asiaa ilman avaruuspukua, suihkepulloa ja pikaiseen harakiriin valmistautumista. Jos maailmassa on jotain, mitä pelkään ja kammoan, ne ovat ampiaiset.
Ampiainen ei ole ystävä. Se on verenhimoinen saatanan kätyri, joka vain odottaa sopivaa hetkeä tuikata piikillään kuolettavan määrän myrkkyä uhriinsa. Alkukesästä ampiaiset ovat vielä suopeampia ja tyytyvät härnäämään ja leikittelemään saaliillaan. Ne tulevat kamikazemaisesti pörräämään suoraan kasvojesi eteen. Eestaas, eestaas ja takaruumiista piikki sykähtelee jo hieman ulos.
Tässä vaiheessa voi vielä pelastautua huitomalla villisti, kiljumalla naapurustosta esiin uusia uhreja ja syöksymällä sisään lukiten kaikki ovet, ikkunat ja tilkitsemällä ilmastointiaukot.
Jos esimerkillisesti toteat, että ei se mitään tee ja chillailet tai suljet silmäsi ampiainen huomaa tilaisuutensa tulleen, laskeutuu ihollesi ja pistää hemmetin kipeän määrän myrkkyään. Vaihtoehtoisesti amppari käppäilee muina pimpiäisinä käsivarrellasi tietäen, ettet kauhusta paskanjäykkänä voi muuta tehdä kuin yrittää rukoilla hiljaa hengittämättä, että tuo maanpäällinen beelsebub suvaitsee päättää pistääkö vai päästääkö tällä kertaa pälkähästä. Joskus ampparin sneppaaminen voi pelastaa, ja pääset turvaan pökertyneen paholaisen selvittäessä päätänsä. Tämän kohtelun ne kuitenkin muistavat ja julistavat sotatilan loppukesäksi, minkä seurauksena et voi nauttia ulkoilmasta ilman raivoisasti surisevaa ampiaisvartiostoa perässäsi.
Ampiainen on hyötyeläin, jonka vuoksi suvaitsen hiukset pystyssä paholaisen sanansaattajien armollisia vierailuita kestopuumme kimpussa. Enkä halua tappaa niitä, en henno, sillä kun niiden hornaliekkiset silmät ystävällisesti porautuvat minuun, ymmärrän, ettei paholainen mitään luonnolleen voi, vaan pyrkii pitämään yinin ja yangin tasapainossa perkeleellisellä pahuudellaan. Vähän kuin kesän ihanuuden vastapainoksi.
Annan niiden siis kiltisti kuoria kestopuuta mystisessä paikassa sijaitsevan pahuuden pesänsä pehmikkeeksi. Niiden suiponpulleat vartalot paisuvat puusaaliista, kun ne pörräävät pihallamme kuin keltamustapaitainen pataljoona pirulaisia.
Pysyn sisällä, lasken kaihtimet alas ja rukoilen, etteivät ne huomanneet minua.
p.s. Ottaisin kuvan noista parhaillaan kuudesta terassiristikon kimpussa hyörivästä beelsebubista, mutten uskalla.
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
keskiviikko 22. toukokuuta 2013
Meditointia ja arkirauhaa
Olen viimeisen parin vuoden aikana törmännyt yhtä useammin kirjoituksiin meditaation mieltä rauhoittavasta ja tasapainottavasta vaikutuksesta. Vietettyäni viimeiset kolme vuotta elämäni hektisintä aikaa, olen juuri sopivalla tuulella lähteä kokeilemaan loppuelämän ajaksi jotain, mikä automaattisesti antaisi itselleni vähän omaa aikaa vuorokaudessa. Ihan vain olla itseni kanssa.
Aikaisemmin tätä tarkoitusta varten olivat eräät keskustassa sijaitsevat rullaportaat. Kyllä, älkää naurako! Saatoin juosta muuten koko matkan töistä kouluun tai koulusta töihin, mutta niiden hemmetin rullaportaiden kohdalla kieltäydyin kiirehtimästä. Sen hetken kun köröttelin joka tapauksessa eteenpäin, seisoin selkä suorana, hipihiljaa, hengitin rauhallisesti ja tyhjensin mieleni ihan kaikesta. Sääli vain, että matka kesti kenties kymmenisen sekuntia, mutta silloin se tuntui elintärkeältä ihan omalta ajalta.
Nyt, työpaikkani yhteistoiminta- rakenne- tiesmikämuu- neuvotteluissa jäin todella pienille tunneille ja valmistuessani viimein koulustani, aikaa on äkkiä ylimääräistä. En ihan heti lähde tekemään keikkatöitä, vaan ajattelin ensin ottaa törkeästi aikaa itselleni muutaman viikon ja etsiä uudet rutiinit joissa ei törmäillä päättömän kanan tavoin paikasta toiseen ja juosta päin seiniä.
Päätin siis aloittaa meditaation. Osittain, koska olen jo pitkään leikitellyt ajatuksella, osittain, koska huolimatta pitkistä yöunista kärsin kroonisesta väsymyksestä enkä tänä aamuna jaksanut tehdä puoleentoista tuntiin muuta kuin koomata. Toisin sanoen istuen turtuneessa koomassa näyttöpäätteen ääressä lukien typeriä ja tolkuttomia nettijuttuja jaksamatta tehdä mitään järkevää.
Päättelin, että meditointi olisi joka tapauksessa järkevämmin kulutettua aikaa kuin netissä roikkuminen. Tässä miten ensikertalainen hommasta suoriutui:
Suositeltu aika olisi ollut 10 minuuttia. Kamalan pitkä aika. Pätkäisin viiteen ajatellen, että kokeilen ensin. Tarkoituksenahan on rentoutua kokonaan ja olla ajattelematta mitään. Rentoutuminen alkaa kasvoista ja lopulta koko vartalo on rento ja vailla jännitystiloja. Silti ryhdikäs ja löhömätön.
Sopivan pehmeä jumppamatto soveltui alustaksi ja asennoksi otin risti-istunnan missä napotan muutenkin mielekkäästi.
Silmät kiinni ja toimeksi, tai toimettomuudeksi.
Toinen kissa tulee juttelemaan ja pörisemään siihen viereen. En reagoi. Sinnikäs pörinä jatkuu. Hetken päästä hätistelen karvakiusankappaleen tiehensä ja jatkan.
Jalkaa kutittaa. Luovutan hetken päästä ja rapsutan jalkaa.
Facebookin keskusteluikkuna kilahtaa. Ignooraan ja onnistun hetken olemaan ajattelematta mitään. (Seuraavan kerran yritän muistaa sulkea ylimääräiset koneet.)
Toista jalkaa ja selkää kutittaa. Rapsutan jalkaa. Onkohan minuutti jo mennyt?
Onnistun hetken vain olemaan, pääni nuokkuu. Onko tämä meditointia vai torkkumista? Ryhti suoraksi ja onnistun jälleen olemaan ajattelematta mitään.
Kello piippaa viiden minuutin ohittamisen merkiksi. Nyt jo?! Viisi minuuttia kului hujahtamalla, olisin ehkä selvinnyt kymmenestäkin. Seuraavan kerran meditoin huomenna ja siirtänen meditointihetket joko heti heräämisen jälkeen tai iltaan. kenties kokeilen molempia, kumpi tuntuu sopivan paremmin. Tällä kertaa keskityin niin kovasti mieleni tyhjentämiseen, että rentoutumispuoli jäi uupumaan. Olo on silti parempi kuin ennen meditaatiota. Ainakin jaksoin keittää kahvin ja kirjoittaa blogilastun.
Kuinka moni lukijoistani meditoi tai on keksinyt muita tapoja rauhoittaa arkea? Kuinka pitkään tehnyt tai onko jokin tapa jäänyt lopulta pois?
tiistai 21. toukokuuta 2013
Tulppaaneja ja puutarhan kaipuuta
Viimein ne aukesivat. Eivät olleet valkoisia, mutteivat aivan keltaisiakaan.
Pergolalle näyttäisi tulevan samanväristä, -kurkistin nuppuun varovasti. Lisäksi talon päätysivusta löytyy yksi (!) keltainen tulppaani ja punaisia kasteluletkun molemmin puolin. Tulppaaneissa kiehtovaa on niiden painuminen tiukalle nupulle kurjalla ilmalla ja aukeaminen jälleen aurinkoisella kimalaisten kukkapaljuksi. Minusta sitä on ihana seurata.
Entäs kirsikkapensaat? Toinen niistä alkaa huolestuttavissa määrin kärsiä pelkässä ostoruukussa olemisesta. Se vaikuttaa varsin masentuneelta ja käpristelee lehtiään kuivaksi. Olen varma, että se haluaisi ojennella jo juuriaan ihan maan mullassa. Lisäksi tuulenpuuska on kurittanut molempia jo kahdesti ja piessyt ne kumoon terassilla eivätkä pensasparat ole muuta voineet kuin maata lyötyinä lehdet terassia vasten. Reppanat.
maanantai 20. toukokuuta 2013
Kirsikankukkaa ja kimonoa
Huterasta olostaan huolimatta mies
lupautui eilen tulemaan kanssani Roihuvuoreen kirsikankukkia ihailemaan.
Sunnuntaina 19.5. vietettiin tänä vuonna Suomessa hanamia, eli kirsikankukkien
tuijottelua ja sen kauneudesta huumaantumista. Japanissa tapahtuma on yksi
vuoden suurimpia juhlia ja tämä suomalainen, sukulaissieluinen tuleen tuijottava kansa
ymmärtää ihan vain hiljaisen tuijottamisen päälle.
Toin Japanista tullessani mukanani myös
pari kimonoa, -eikä matkalaukkuuni juuri muuta sitten enää mahtunutkaan. Olin
jo hetken odotellut sopivaa tilaisuutta kokeilla kimonon pukemista, ja mikäpä
olisi ollut parempi tilaisuus kuin kirsikankukkajuhla!
Mitä kimonon kanssa sitten tarvitaan?
Ensinnäkin tietysti itse kimono ja obi, asuun
kuuluva leveä vyö. Jotta kimono pysyisi kutakuinkin kohdillaan, se sidotaan
kiinni pitkillä, pehmeillä, usein puuvillasta valmistetuilla vöillä koshihimoilla.
Näitä tarvitaan vähimmillään kaksi, tosi taitaja saattaa pärjätä jopa yhdellä.
Komeuden alle laitetaan joko suojaava alusvaatetus tai kuten minä tein:
polyesteristä valmistettu ja siksi helposti käsinpestävä nagajuban
eli aluskimono. Sen on tarkoitus suojata kallisarvoista silkkistä kimonoa
hieltä ja tahroilta sekä pitää kimono paikoillaan.
Onnekseni nagajubanin edellinen
käyttäjä oli valmiiksi ommellut siihen han-erin, eli
suojakauluksen. Tehtäväkseni jäi ainoastan pujottaa sen sisälle eri-shin,
kovike joka pitää kauluksen kauniisti muodossaan ja niskan hivenen
näkyvissä.
Vihdoin pääsimme solmimaan obia,
joka osoittautui kinkkisemmäksi kuin kuvittelin. Aluksi valitsin aivan liian
monimutkaisen, leveän maru obin johon tarvittavaa "tyynyä", eli obi-makuraa
en edes omistanut. Luovutin ja vaihdoin epämuodollisempaan
(vaatimattomampaan) hanhaba obiin ja miehen avulla saimme hiki hatussa lopulta vaaditun
rusetin väännettyä ja käännettyä. Videolla se näytti helpolta, mutta
todellisuudessa jäykkä ja kankailla kovitettu obi on ähkimisen ja puhkumisen
takana saada ylle.
Obin alle olisi minunkin tullut laittaa obi-ita,
joka on kovasta pahvista valmistettu kovike joka sekä lyttää vatsaa että pitää
obin sileänä. Pukeutumisessa kului kuitenkin niin paljon aikaa ja kun viimein
olimme saatua obin sidottua, etten uskaltanut pujotella muutenkin liian suurena
ostettua koviketta paikoilleen. Toinen vaihtoehto on datejime,
leveä ja jäykkä alusvyö joka auttaa kimonon kiinnityksessä, mutten ole ehtinyt
vielä tilata sitä. Menimme siis melko minimikokoonpanolla.
Omistan myös sieviä obiageja, huivimaisia kankaita jotka peittävät mainitsemani obimakuran, mutta luonnollisesti niille ei tällä erää löytynyt käyttöä.
Olin sentään ostanut sievän
obijimen, eli obin päälle sidottavan nyörin joka teki siitä edes hieman
juhlallisemman.
Kimon päälle puetaan usein haori,
happitakkinakin tunnettu lyhyt kimono. Omalla kohdallani loppuivat varat ja
tilat, joten jätin tämän hankinnan toiseen kertaan ja tyydyin ihan Suomesta
hankittuun pashminahuiviin.
Koko komeuden kanssa laittautuminen vein
niin huomioni, että unohdin ottaa kuvia. Onnekseni mies otti pari kuvaa joista
näkee kimonon yllä. Laukku saattaa olla hivenen epäkorrektisti joko hääkukkaro hakoseko
tai toivoakseni ihan vain hienompi kimonolaukku kuten sukiya-bukuro.
Muodollisemmat, korokepohjaiset Zōri-sandaalit jäivät hankkimatta, sillä koon 38 jalkani oli auttamatta liian suuri ja leveä paikalliseen lestiin. Näin ollen myöskään valkoisia sorkkasukkia eli tabi-sukkia en saanut. Päätinkin reteästi yhdistää länsimaiset paksupohjaiset sandaalit pukuun.
Seuraavalla kerralla lupaan muistaa ottaa kuvia kimonon eri osista ja pukeutumisesta. Ei se ihan ydinfysiikkaa ole, mutta läheltä hipoo!
Lasarettilady
Viime viikko hujahti ohi toimiessa sujuvasti sairaanhoitajana ja ensiapukuskina. Onneksi olkoon minulle, joka olin muutamaa kuukautta aikaisemmin vihdoin saanut väliaikaisen ajokortin, se tuli tarpeeseen!
Ensimmäinen potilas napsi keskiviikkoiltana sitä kirottua (ja sittemmin kitkettyä) idänsinililjaa muutaman korren valjastellessa ennen kuin ehdin estämään. Onnekseni olin juuri ehtinyt selvittää pihan, puutarhan ja talonyhtiön yhteisen pihan kasvit, epäonnekseni en ollut tietoinen idänsinililjan myrkyllisyydestä ennen kuin kissa alkoi oksentamaan. Kun oksennuksessa tuli mukana vaaleanpunaista vaahtoa konsultoin Viikin eläinsairaalan päivystystä josta kehotettiin heti tulemaan paikalle. Itku kurkussa kissa koppaan, kissalla oksu kurkussa ja mies flunssaisena ajamassa. Kello lähenteli puoltayötä.
Perillä Viikissä päästiin melko ripeästi puolen tunnin odottelun jälkeen lekurin tykö. Pikku paholainen vietiin toimenpidehuoneeseen tiputukseen ja meidät ohjattiin aulaan odottamaan. Mies tärisi horkassa kovalla puupenkillä, minä nuokuin ja kuorrutin miespoloista kaikilla irtoavilla vaatekappaleilla. Kahdelta yöllä tuli huojentavat tulos: verenkuva oli normaali ja kissa ilmeisesti oksentanut suurimman osan kasvia pois. Pysyvää vahinkoa ei tapahtunut, mutta kissa jäisi aamuun asti tarkkailtavaksi ja tiputukseen. Silmät ristissä kiitimme ja hoipertelimme puoliunessa ulos, autoon ja kotiin.
Nukkumaan pääsimme vaille kolme aamulla. Tuossa vaiheessa miehellä oli kuumetta yli 38 astetta ja minulla huoli talouden molemmista miekkosista. Karvaisempi versio kyyhötti narkoosissa Viikissä kanyyli käpälässä ja toinen kyyhötti peiton alla surkeampana kuin mikään. Tyttökissa itki ja huusi kaverin perään ja tuijotti syyttävästi meitä. Mihin veimme sen mieliharmin, kakarariiviön ja kumppanin?!
Aamulla haettiin parempikuntoisempi kotia.
Miten tuota sideharsosukkaa vihattiinkaan!
Kävely oli jäykkää ja koko kissa allapäin kunnes inhotuksesta päästiin eroon.
Nyt on säärikarvat toisesta kintusta ajeltu ja iho tuntuu sormien alla hassulta. Ihan kuin kuuma säämiskä.
Mies meni vuorostaan yllättäen perjantaina todella huonoon kuntoon ja tällä kertaa pääsin ensihoitajan paikalta itse lanssileidiksi kurvaten lääkäriasema Dextran pihaan. Tulehdusarvot huitelivat taivaissa, mutta onneksi parin päivän levolla mies on nyt toipumaan päin. Pidän sormia ristissä, että sairastelut olivat nyt vähäksi aikaa tässä. Enkä vähiten siksi, että käynti Viikin yöpäivystyksessä verotti kukkaroon mojovan loven.
keskiviikko 15. toukokuuta 2013
Making of, eli mallimaalausta
Aika koululla loppui kesken, mutta tämän parissa aion viihtyä kunnes maalaus on valmis:
En nykyään enää juuri harrasta luonnoksia. Tämän kohdalla olisi ehkä kannattanut. :)
Miten stressi puretaan
Juuri nyt näin.
Olen aina haaveillut pianosta ja miehen kätköistä löytynyt syntikka on nyt lähinnä mitä olen päässyt. Edelleen toivon kunnon sähköpianoa, sillä tämä standin varassa seisova syna demonstroi maanjäristystä staccatokappaleissa.
Konkreettisempia kukkasia
Ilmojen lämmettyä on pihassa alkanut puskea esille kaikkea kummallista kukkaa. Kaunista myös! Ensin vaatimattomat pikku idän sinililjat vuottelivat kevätvalossa.
Hetkeä myöhemmin meillä pörhistelivät esiin narsissit. Näihin olen jostain syystä ihan erityisen ihastunut, ajattelin katsoa jos saisin kasvimaahan enemmänkin kuin kolme(!) ensi vuodeksi.
Herttavuorenkilpi ylpeänä ja uhmakkaana.
Kiveytyksessä luikertelee suikeroalpi.
Odotettavissa on myös nupullaan terhakkaana odottelevia tulppaaneja. Veikkaan keltaisia ja toivon valkoisia. Kuvan otan jahka nuo ujostelijat uskaltautuvat esiin nupuistaan.
Minulla
ei ole aavistustakaan mitä tehdä näiden kanssa, toistaiseksi olen vain
puhunut kauniita ja kehunut kovasti. Ehkä olisi aiheellista ostaa
puutarha for dummies-kirja ja opetella perushoitoa. Epäilen, että siinä
eivät lirkuttelut auta jos pikku puutarhani alkaa kuolla alkuunsa.
Rakkaat:
keskiviikko 8. toukokuuta 2013
Kissan kestävä terassi? osa 2
Päädyimme sittenkin laittamaan verkon alareunaan sen jäykän ja hankalan tukiverkon.
Löytyykö teiltä muilta kokemusta lemmikeistä, joita ei ihan pienet esteet pidättele?
tiistai 7. toukokuuta 2013
Prioriteetit hallussa
Eilen päätin kääräistä heti aamusta hihat ja huhkia
lopputyötä kohti valmistumista. Vaan kun illan hiljaisena hetkenä töissä kollega
pyysi piirtämään keijukaisen tai merenneidon, eihän sellaisesta voi kieltäytyä.
Kollega sai nopeasti piirretyn merenneidon, jonka helppoudesta ihastuneena
päädyin väkertämään vielä tänä aamuna väritetyn version.
Huomaa asiaan kuuluva musiikki: Britney sekä pirtsakkaa japanilaista tyttöpoppia Candolseilta. Eihän sitä somaa merenneitoa nyt voisi räiskeen ja jytkeen tahdissa tehdä. Likkaenergiaa sen olla pitää!
Taustalla lopputyön palasia, joiden kimpussa minun olisi
pitänyt olla. Niinkuin näitä:
Osa on kesken, osa viittä vaille valmiina ja puuttuvia
palasia vasta tyhjinä vesiväriarkkeina tai ajatuksen asteella. Eihän palautus ole kuin vasta ensi
tiistaina, hyvin kerkiää. Eräs viisas opettajani aikoinaan sanoikin, ettei
parempaa inspiraatiota olekaan kuin nippa nappa sekä paljon jäisi tekemättä ilman viime tinkaa! Uskon vakaasti näihin viisaisiin sanoihin.
Työskentelyvälineinä vanhat kunnon winsor newtonin akvarellinapit. Omistan myös venäläiset akvarellit, mutta tällä hetkellä tykkään niukemmasta pigmentistä.
Kuten kuvasta näkee, tapanani on sekoitella väritilkkuja
valmiiksi ja sitten jättää ne ”jos tätä vielä vaikka tarvitsisi..” vaikken
kuitenkaan edes muista, mitkä sävyt olen mihinkin sotkenut.
Pikku merenneidolla hassuttelu söi yhden työpäivän
lopputyöstä, mutta oikeastaan aika harva asia on yhtä tärkeä
kuin merenneidot ja keijukaiset. Maailma tarvitsee lisää molempia. Työ hieman syvempiä värejä. :)
maanantai 6. toukokuuta 2013
Verkon vankina, eli kissankestävä terassi!
Lähtötilanteessa: pehmeää muoviverkkoa kyllin monta pötköä, nippusiteitä sekä aurinkoinen lauantai-iltapäivä puuhailuun.
Isosilmäinen, pehmeä verkko tuli tarkoituksella jakamaan terassia. Se on helpompi tarvittaessa vain rullata syrjään saunailtojen tai terassibileiden tieltä. Verkon pitäisi olla kyllin tiivis ja tiukka alhaalta estääkseen alta matelut ja pakoon pyrinnät.
Suunnitteluvaiheessa kävi logistinen virhe, ja
pehmeää isosilmäistä verkkoa tuli myös näköalan eteen jäykän ja pienisilmäisen
sijaan. Mies risti virityksemme välittömästi verkkokarsinaksi.
Verkkovankilankarsinan uhrit.
Pääsisköhän tästä läpi?
Emme kumpikaan ole rakennusmestareita, mutta ainakin ratkaisu on toimiva eivätkä kissat valita. Samantien kun jokin vaihe oli saatu valmiiksi, sitä tietysti keksi ja tajusi miten olisi alun alkaenkin kannattanut tehdä. Seuraavalla kerralla ainakin allekirjoittanut laatii perusteellisen toimintasuunnitelman toteutuksesta.
Huolimatta kuvien tuimista kuijotuksista, kissat ihan oikeasti tykkäävät ja ovat tarkkana kuin karvaporkkanat pihan tapahtumista.
Mää näin sen! Se meni yks, poks ja tonne!
Jos pääsisin, niin hyppäisin ja loikkaisin ja saalistaisin noi tintit kynsiin, kitaan ja kupuun!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)